| Nicklas Koski Etusivu | |
Ennen kuin ryhdyn käsittelemään oman verkkoreportaasimme tekstin kirjoittamista ja analysoimaan valmista tekstiä, esittelen lyhyesti viisi verkosta löytyvää teosta. Näin teen ennen kaikkea siitä syystä, että osaa näistä esimerkkiteoksista voi pitää esikuvinamme. Samalla voin luoda suppean katsauksen verkkoreportaasien nykyiseen kenttään, siihen, mitä on jo tehty (18).
|
Tulosta OSA
1:
OSA 2: LIITTEITÄ Tarvitset Acrobat Readerin |
Tärkeimpiin innoittajiimme kuuluu The Remedi Project -verkkogalleria (www.theremediproject.com/). Verkkotaiteeksi luokiteltava sivusto esittelee säännöllisesti vaihtuvin näyttelyin erilaisia esimerkiksi interaktiivisuutta tai käyttöliittymäsovelluksia tutkivia teoksia. Minulle ehdottomasti tärkein ja vaikuttavin The Remedi Projectissa esiintynyt teos on Eric Rodenbeckin Nomansland (www.stamen.com/), jota voi mielestäni pitää myös journalistisena teoksena. Se voi olla runo, novelli tai essee, mutta myös journalismia tosipohjaisuutensa vuoksi.
Nomansland kertoo nimensä mukaan ensimmäisen maailmansodan ajan ei-kenenkään-maasta, juoksuhaudoista, taistelukaasuista, siitä, mitä sota ihmiselle todella merkitsee. Nomansland ei pyri olemaan sensationalistinen, viihdyttävä tai hauska (vrt. HS:n Verkkoliitteen webortaasit, luku 7). Teos on tehokas yhdistelmä hillittyjä värejä, yksinkertaisia mutta ahdistavia ääniä ja toteavaa, lyhyttä tekstiä. Oleellista Nomanslandissa on teoksen ja lukijan/käyttäjän välinen vuorovaikutteisuus. Eric Rodenbeck tiivistää teoksensa alkupuheenvuorossa:
”What's called interactivity right now tends to give the user either an entirely open-ended experience devoid of meaning, or a pretty strict linear narrative that doesn't let you draw your own conclusions.
I was hoping to investigate a middle ground where I can start to tell a story but you fill in the spaces on your own.” (Eric Rodenbeck 1998, painotus AK.)
Nomanslandissa teksti toimii teoksen käyttöliittymänä. Multilineaarinen, päättymätön tarina etenee tekstejä klikkailemalla, jolloin lukija samalla vaikuttaa teoksen äänimaailman. Nomanslandin suurin voima ja teho piileekin äärimmäisen koskettavissa äänissä.
Teos alkaa lineaarisesti etenevällä, ei-kenenkään maasta kertovalla tekstillä, jota voisi pitää Nomanslandin ”asiaosuutena”. (19) Asiateksti johdattelee lukijan elämykselliseen, vuorovaikutteiseen osuuteen, jossa tekstit ovat pikemminkin ajatusten katkelmia, tunnelmia tai runon säkeitä. Vuorovaikutteisen osuuden tekstit ovat ruudulla periaatteessa järjestyksessä, mutta niitä voi lukea ylhäältä alas, alhaalta ylös tai lauseesta toiseen hyppelehtien. Järjestyksellä ei ole väliä, ja kuten Rodenbeck alkupuheenvuorossaan kirjoittaa, lukija saa itse rakentaa varsinaisen tarinan. Jokainen lause on yksinkin merkityksellinen, mutta vasta niiden erilaiset yhdistelmät ja lukijan omat mielleyhtymät luovat lauseista tarinaa.
Tekstin kannalta erityisen kiinnostava on myös Benettonin julkaisema Colors -verkkojulkaisu (www.benetton.com/colors/). Julkaisu tarjoaa muutaman kerran vuodessa ilmestyvissä numeroissaan ajankohtaisia artikkeleita.
Colorsilla on verkkojulkaisemisen edelläkävijän HotWiredin
(www.hotwired.com/) tapaan myös
painettu rinnakkaisjulkaisu (Colors ja Wired). Verkkojulkaisussaan Colors
kuvailee painettua lehteä seuraavasti:
”Television has jolted us into an era of high-speed, visually driven communication. Most books and magazines can't compete, but COLORS is beating TV at its own game [...] COLORS has invented a style all its own. Most magazines use text to convey ideas - COLORS writes with images.” (What is Colors 1999, korostus AK.)
Colors pyrkii siis etsimään uutta ilmaisua myös painetussa muodossa, ja onnistuukin siinä varsin hyvin. HotWiredin tapaan Colors ei silti tyydy pelkästään siirtämään painetun lehden aineistoa verkkoon. Painettu lehti ja verkkojulkaisu täydentävät toisiaan.
Verkossa Colors kirjoittaa kuvilla vielä suuremmassa merkityksessä kuin paperilla. Tekstin esittämiseen on Colorsissa kiinnitetty erityistä huomiota, sillä se on rakennettu erottamattomaksi, toiminnalliseksi osaksi kuvia, ääniä ja taittoa. Kuten Eric Rodenbeckin Nomanslandissakin, teksti on useiden numeroiden artikkeleissa samalla myös käyttöliittymä.
Suuressa osassa Colorsin teksteistä ideana on yhdistää teksti kursorin liikkeisiin. (20) Verkkojulkaisun numero 26, Time, on tästä hyvä esimerkki. Artikkelin ensimmäinen osa, kyllästymistä ja tekstin designia kommentoiva Eight second attention span tarjoaa ensin kuvan päällä juoksevaa tekstiä, jonka liikkeen nopeutta voi säädellä kursorilla. Aiheenvalinta, kyllästyminen, on suorastaan hilpeä, sillä aluksi tekstiä todellakin alkaa lukea. Sitä lukee, kunnes kyllästyy. Eight second attention span jatkuu kursorin avulla liikkuvalla, vaikealukuisella tekstimassalla, joka käsittelee - tekstiä. Osuus esittää asiansa yhtä aikaa tekstin sisällön, sen vuorovaikutteisuuden (kursorin liike), ulkoasun ja liikkeen avulla.
Numero 28, Touch, sekoittaa tekstiä, kuvia, linkitystä ja liikettä kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi aloitussivulle mahtuu ”otsikoiden” taakse kaksitoista erilaista pientä tekstipalaa niin, että kokonaisuudesta muodostuu hauskasti toimiva tietopaketti. Kuurosta Lucia d’Ugosta kertovassa artikkelin osassa lukija voi kirjoittaa ruudulle sanoja ja katsoa, mitä ne ovat viittomina.
Colors on artikkeleidensa teksteissä, kuvituksessa, taitossa ja ohjelmoinnissa todella kekseliäs. Niin kekseliäs, että välillä yksinkertaista, paikallaan pysyvää tekstiä suorastaan kaipaa. Esimerkiksi numero 28:n, Touchin väkivaltaa käsittelevä neljäs osa on niin taitavasti kirjoitettu, että sitä todellakin haluaisi lukea. Se on kuitenkin hankalaa, sillä lukijan täytyy samalla keskittyä myös ”käsittelemään” tekstiä, pitämään sitä paikoillaan tai vierittämään eteenpäin.
Parhaimmillaan Colors on yhdistäessään tekstiä, kuvaa ja ääntä Eric Rodenbeckin Nomanslandin tapaan. Esimerkiksi numero 27, Home on onnistunut, yhtä aikaa vakava ja hauska artikkeli. Erityisen toimiva on ihmisten välisiä ennakkoluuloja pohtiva Love thy neighbor -osuus. Kantaaottava osuus muodostuu lauseista ja yksittäisistä sanoista, joihin yhdistyy sama sana puheena. Kokonaisuus antaa ajattelemisen aihetta. What Finns think about Somali refugees in Finland - Rapist. How Swedes refer to Finns - You drunk.
Suomalaisista esimerkeistä kannattaa mainita Helsingin Sanomien Verkkoliitteen (www.helsinginsanomat.fi/klik/klikarkisto/) webortaasit. Teokset vaihtelevat toteutuksiltaan erittäin paljon. Esimerkiksi helmikuussa 1999 julkaistu Urbaani reaktori on hyvin perinteisen lehtijournalismin muotoon kirjoitettu artikkeli, samoin marraskuussa 1998 ilmestynyt Pettäjän tie, kun taas vaikkapa EKJ:n tuottama 150 000 mk/kg (myös www.nicklaskoski.com/leikkaus) hakee hyvin erilaista ilmaisua. Kaikkia webortaaseja ei ehkä voi sanoa verkkoreportaaseiksi, sillä osalta puuttuu reportaasille ominaiset piirteet (ks. luku 4).
Elokuussa 1998 julkaistu, kauneusleikkauksesta kertova verkkoreportaasi 150 000 mk/kg kuuluu Verkkoliitteen ensimmäisiin varsinaisiin webortaaseihin. 150 000 mk/kg on täysin lineaarisesti etenevä teos, jossa tekstien kannalta mielenkiintoisinta on niiden sijoittuminen teoksen muotoon ja taittoon. Tarina etenee television suomennostekstejä muistuttaen ruudun alalaidassa, kun taas henkilöiden kommentit esiintyvät sarjakuvamaisissa puhekuplissa. Teos poikkesi ilmestyessään erittäin paljon Verkkoliitteen artikkelien tyypillisestä muodosta. Verkkoliite otti 150 000 mk/kg: n muodon uudelleen käyttöön huhtikuussa 1999 ilmestyneessä Piikki lihassa -webortaasissa, joka kertoi tatuoinnista.
150 000 mk/kg:n lyhyet, vain parin lauseen mittaiset tekstit muistuttavat hyvin vähän teokseen alun perin kirjoitettua tekstiä. En itse ollut tekemässä webortaasia, mutta tiedän, että sen teksti kirjoitettiin ensin sanomalehden tekstin muotoon ja editoitiin jälkikäteen tiiviiksi katkelmiksi ja sitaateiksi. Tekstin syntyprosessi muistutti siis varsin paljon Tehtaan kuoleman kirjoittamista (ks. luku 8).
Onnistuneimpiin webortaaseihin kuuluu ehdottomasti syyskuussa 1998 ilmestynyt Deadline. Kuolemaa käsittelevä Deadline on teos, jonka suurin viehätysvoima syntyy sen vuorovaikutteisuudesta. Koko webortaasi rakentuu lukijan elämäntapoja, sosiaalisia suhteita jne. tiedustelevasta kyselystä, johon lukija omantuntonsa mukaan vastaa. Lopuksi webortaasi laskee lukijan todennäköisen eliniän ja käynnistää kuolemankellon, jossa näkyy jäljellä oleva, kaiken aikaa kuluva elinaika. Lisätietoja elämään ja kuolemaan vaikuttavista seikoista, kuten tupakoinnista, tarjoilevat enkelin ja pikkupirun hahmot, joita klikkaamalla ruutuun ilmestyy lisätietoa antava ikkuna.
Deadline on erinomainen esimerkki journalistisesta teoksesta, jossa on osattu hyödyntää ainoastaan verkossa mahdollisia ominaisuuksia. Kuoleman kaltaisesta, kaikkia jollakin tapaa koskettavasta aiheesta olisi toki voitu kirjoittaa kiinnostava teksti ja siirtää se verkkoon, mutta näin pystyttiin käyttämään verkon mahdollisuuksia muutenkin kuin jakelukanavana.
Maaliskuussa 1999 ilmestynyt Kriisi 2002: Kertomus Nokian romahduksesta -webortaasi hakee sekin lehtijournalismista poikkeavaa muotoa. Webortaasin keskeisenä oivalluksena on esittää tekstit sähköpostiviesteinä. Kuvitteellisessa, tulevaisuuteen sijoittuvasta Nokian romahtamisesta kertovassa webortaasissa myös ääni ja liikkuva kuva yhdistyvät tekstiin onnistuneesti, toisin kuin esimerkiksi lokakuussa 1998 julkaistussa Beathovenissa, jossa äänenä esitetyt haastattelut ovat vain päälleliimattuja lisäyksiä (ks. myös Heinonen 1998, 39-42).
Hieman vanhempi esimerkki on vuonna 1997 The New York Timesin verkkojulkaisussa ilmestynyt Gilles Peressin ”vuorovaikutteinen kuvaessee” Bosnia: Uncertain Paths to Peace (www.nytimes.com/bosnia/). Mielestäni teosta voi pitää myös verkkoreportaasina.
Teos on varsin laaja. Se tarjoaa paljon raskaslukuista tekstimassaa, pieniä valokuvia ja muutamia äänikatkelmia, eikä se ole missään tapauksessa silmäiltäväksi tehty teos. Reportaasin lukeminen johdonmukaisesti on hankalaa, sillä ”previous”, ”more” ja ”next” -painikkeilla harhautuu sinne tänne jutun uumeniin. ”Indexin” kautta pääsee katsomaan tarinan polkua tekstimuodossa ja menemään haluamaansa kohtaan, mutta heti itse juttuun päästyä harhailu alkaa jälleen. Välillä kuvat ja lyhyet sitaatit muodostavat sarjakuvamaista mielikuvaa, mutta sekään ajatus ei kanna koko reportaasin läpi.
Mielestäni Bosnia-reportaasin sekavuus ei välttämättä ole huono ominaisuus. Koska se ei edes pyri olemaan järjestelmällisesti etenevä kertomus, vaan pikemminkin kokoelma kokemuksia Bosnian sodasta, tämä muoto toimii. Painetun lehden kuvareportaasiin verrattuna tämä reportaasi luo erilaista tunnelmaa. Painetussa muodossa reportaasi on yleensä enemmän tai vähemmän selkeä, alusta loppuun jatkuva tarina. Peressin reportaasissa jokainen sivu on erillinen kokonaisuus, joka kyllä liittyy tarinaan, mutta on myös aivan oma tarinansa. Tämä muoto ei ole lukijan kannalta niin ”valmis” kuin perinteinen. Vaikka verkkoreportaasi koostuukin pääasiassa vain valokuvista ja tekstistä, lukija ikään kuin liikkuu itse Bosniassa, joutuu löytämään yhä uusia kohtaloita ja tapahtumia sodan jäljiltä.
(18) Nicklas Koski analysoi tutkielmassaan osaa esittelemistäni esimerkeistä taiton näkökulmasta.
(19) Tehtaan kuolema jakaantuu selkeästi ”elämys”- ja ”asiaosuuteen”. Käsittelen jakoa luvuissa 8.4.1 ja 10.
(20) Kursorin liikkeisiin yhdistyvät kuvat ja kirjaimet ovat myös Andy Cameronin ja Antiromin verkkoteosten perusidea (www.antirom.com/) .
Seuraavana Osa 1: Verkkotekstin perusteet
| Nicklas Koski Ylös Etusivu | |
© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin
synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu